TALOUDELLINEN TURVATTOMUUS JA ASUNNOTTOMUUS – YKSILÖN VAI YHTEISKUNNAN HÄPEÄ?

Yksi kaupungistumisen ja vuokramarkkinoiden kuumenemisen lieveilmiöistä on asuminen, joka haukkaa leijonanosan kotitalouden tuloista. Heikko taloudellinen selviytymiskyky aiheuttaa vuokranmaksuvaikeuksia, asunnottomuutta, liikakansoitettuja asuntoja ja jatkuvaa muuttorumbaa.

RAHAVAIKEUDET VAARANTAVAT KENEN TAHANSA ASUMISEN

Vaikka asunnottomuus ei ole ainoastaan seurausta yhteiskunnan resurssien epäoikeudenmukaisesta jakautumisesta, taloudellinen turva pienentää asunnottomuusriskiä merkittävästi. Asumisen epävarmuus kasvaa, jos riittävä tulotaso ja varallisuus eivät tuo puskuria.

Sekä tulojen että varallisuuden erot ovat viime vuosikymmeninä olleet kasvussa Suomessa. Asunnottomuuden kirjavalla kentällä on köyhyyttä ja periytyvää eriarvoisuutta. Mutta elämä saattaa myös yllättää ikävillä käänteillä, jotka suistavat normaalin arjen raiteiltaan. Esimerkiksi koronaepidemia on sysännyt asunnottomuuteen yrittäjinä tai matalapalkka-aloilla työskennelleitä ihmisiä.

Taustasta riippumatta epävarma asumistilanne on todellinen kriisi. Asunnottomuuskokemukset ovat kyllästettyjä häpeällä ja syyllisyydentunteilla. Käsittelemättömät traumat, tuomitsevuus ja ulkoapäin tuotetut stigmat aiheuttavat häpeää.

Asunnottomana ihmisellä on vähemmän valinnanmahdollisuuksia vastata omiin tai muiden odotuksiin siitä, kuka ja miten haluaa tässä maailmassa olla olemassa. Taloudellinen resilienssi ehkäisee asunnottomuuden pitkittymistä, eivätkä asunnottomuuskokemus ja identiteetti todennäköisesti kietoudu yhteen.

Mikäli asunnottomuus muuttuu hetkellisestä kriisitilanteesta vallitsevaksi kriisiolosuhteeksi, kuormittavuus ja häpeä saattavat saada ihmisen tuntemaan itsensä alempiarvoiseksi tai persoonaltaan jotenkin merkittävästi muista poikkeavaksi. Tällöin sosiaalinen häpeä ja erillisyyden kokemus voivat olla niin voimakkaita, ettei asunnoton ihminen koe kuuluvansa edes ihmiskuntaan, saati sitten yhteiskuntaan.

ASUNNOTTOMUUDEN STIGMA PALJASTAA YMMÄRRYKSEN RAJALLISUUDEN

Asunnottomuuden stigma on merkki siitä, että meillä on rajallinen ymmärrys ja halu tarkastella asunnottomuutta eriarvoisuuden ilmentymänä ja yhteiskunnan rakenteellisena valuvikana.

Sen sijaan asunnottomuus saatetaan tulkita henkilökohtaisena epäonnistumisena ja moraalisen löyhyyden seurauksena.

Asumisen epävarmuus verottaa ihmisen fyysistä ja psyykkistä jaksamista, mutta häpeä voi estää tuen hakemisen. Häpeätaakkaa ja stigmaa poistaa se, että suhtaudumme asunnottomuuteen elämän olosuhteena emmekä yhdistä sitä ihmisen persoonaan.

Perspektiivin siirto saa aikaan sen, että asunnottomuudesta tulee yhteiskunnan eikä yksilön häpeäpilkku. Stigma ei ainoastaan vaikuta siihen, millaisia uskomuksia meillä on asunnottomuutta kokevista ihmisistä yksilöinä. Ennakkoluulojen värittämistä käsityksistä tulee negatiivisia stereotypioita, jotka vaikuttavat siihen, kuinka asunnottomuuden poistoon suhtaudutaan esimerkiksi palveluissa ja poliittisesti.

Eriarvoisuuden ehkäisyn konstivalikko koostuu erilaisista huono-osaisuuden hallintaan suunnatuista ohjelmista, hankkeista ja toimenpiteistä. Totutusti huomio on yhteiskunnan ns. heikko-osaisissa. Näkökulman siirto yksilöistä ja erityisryhmistä tulo- ja varallisuuserojen tai muiden eriarvoisuuksien syntylähteille vähentäisi yksittäisten ihmisten kantamaa häpeää tilanteestaan.

Asunnottomuus on oikeuksien toteutumattomuutta ja joskus jopa elämää uhkaava elämäntilanne. Oikeudenmukaisuuden vaade ei saisi koskaan jäädä taka-alalle yhdessäkään sosiaali- ja terveysalan järjestössä.

Pauliina Liukkonen, Hima & Stradan projektipäällikkö

Teksti on julkaistu Takuusäätiön 30-vuotisjuhlajulkaisussa Murra häpeä (2020).